tiistai 5. heinäkuuta 2016

Palveluntarpeista, tunnistatko ensimerkit?

Jokaisella vanhuksella tai ikääntyvällä henkilöllä on yleensä aika selkeä kuva siitä, kuinka hän arkisissa toimissaan pärjää. Joskus tyypillinen suomalainen "pärjäämisen paine" saattaa johtaa siihen, että omia voimavaroja yliarvioidaan. Jos henkilö vaikkapa asuu kaksikerroksisessa omakotitalossa, jossa hän on asunut jo yli kaksikymmentä vuotta, voi olla vaikeaa myöntää, että 70 ikävuoden jälkeen yläkerta on jäänyt huonommalle kunnossapidolle esimerkiksi siivouksen suhteen. Tavaraa ja roinaa kertyy nurkkiin ja ei oikein osaa päättää, mitä niille pitäisi tehdä?

Yksi hyvä vinkki, jota toivottavasti muistan:) noudattaa itsekin noin 25 vuoden kuluttua, olisi sellainen, että ajattele vähintään 10 vuoden välein, että jos nyt juuri pitäisi muuttaa uuteen paikkaan, mitkä tavarat olisivat sellaisia, joita ehdottamasti haluaisin mukaani? Tällaisen muistilistan voisi tehdä ensimmäisen kerran jo vaikka 65-vuotiaana ja tarkistaa vähintään kymmenen vuoden välein. Onko listalla kenties jotain sellaista, jota ei enää 75 vuoden iässä pidäkään arjessa tärkeänä? Tarvitsenko enää perhokalastusvälineitä, olenko käyttänyt niitä lähimmän kahden vuoden aikana lainkaan? Haluaisinko luopua postimerkkikokoelmastani ja lahjoittaa sen lapsenlapselleni? Mihin himpuraan joudun kaikkien näiden kirjojen kanssa, joita kotona on pölyyntymässä metrikaupalla? Ottaisikohan joku divari ne "uloskantohintaan" jos kukaan läheisistä EI halua niitä periä... ja tällaista rataa kierrätys edistyisi!

Omien aarteiden evaluointi säännöllisin väliajoin on hyvää stimulaatioharjoitusta aivoille. Stimulaation puute ja aivotoiminann yksipuolistuminen voi olla yksi tekijä vanhuuden kynnyksellä, joka aiheuttaa sosiaalisten ongelmien pahentumista, voi johtaa yksinäisyyteen ja pahimmillaan jopa heikentyneeseen itsetuntoon ja mielenterveysongelmiin (Arponen). Jos henkilöllä on lisäksi alkava muistisairaus, tulisi stimulointiin kiinnittää erityistä huomiota, missä läheisverkostolla on hyvä mahdollisuus vaikuttaa ja aktivoida ystävää/vanhempaa/isovanhempaa, jos huomaa tällaisia merkkejä. Ongelmien ennaltaehkäisy ja ikääntyneiden 65+ vuotiaiden hyvinvointia edistävä toiminta neuvontapalvelujen avulla on VPL §12 mukaan kuntien perustehtävä, joten apuakin on saatavissa, jos itse keksi tai tiedä, mihin vaikkapa isovanhempaa voisi houkutella mukaan. Jos mummo tai pappasi, isäsi tai äitisi, on vähän ujo ja hidas lähtemään seniorien kahvilaan kulman takana, mitäpä jos lähtisitte parilla ensimmäisellä kerralla yhdessä?

Erään määritelmän mukaan ikääntyvien viriketoiminta on:
Aistien, muistin, keskittymiskyvyn ja sosiaalisten taitojen harjoittamista (Arponen 1992)
-> sen tavoitteena on terveet roolit ja antaa onnistumisen kokemuksia! (Kuvio 1)

Sosiaalisten virikkeiden ohella myös fyysisen toiminnan merkitys on hyvinvoinnin kannalta keskeinen osa ikäihmisen arkea. Esteettömyys, helppo ja turvallinen liikkuminen on tärkeää, ettei ympäristöstä muodostu rajoitteita toiminnalle. Joku säännöllinen liikuntaharrastus olisi hyvä olla pari kertaa viikossa, niin kauan kuin jalka tai käsi tai molemmat vielä hyvin toimivat. Jos havahtuu 65-vuotiaana siihen, että liikuntaharrastus puuttuu kokonaan, olisi syytä aloittaa viimeistään silloin.

Omatoimista "palvelukartoitusta" on esimerkiksi se, että käy eläkeiän kynnyksellä lävitse oman kunnan ja lähialueen alueelta löytyvät liikuntapalvelut ja tarjonnan.  Aloittasinko perushikijumpan opistolla vai menisinkö seniorilentopalloryhmään? Tai hetkinen, löytyisiköhän minulle joku upouusi eksoottisempi laji? Kokeilisinko lämpöjoogaa? Tai aloitanko tosissani golffauksen - no en todellakaan, sillä temperamenttini vuoksi hermojani en halua menettää eläkkeellä - wautsi, voisin kokeilla vaikka frisbee golfia ystäväni ja hänen koiransa kanssa!

lähde:
Arponen, O. 1992. Viriketoiminnan merkitys ja keinot. Teoksessa Arponen, O & Hervonen, A. Mitä kotihoidon jälkeen: dementian hoitovaihdoehdot. Tampereen dementiayhdistys.

1 kommentti:

  1. Alkuun on heti sanottava, että pidän rennosta ja maanläheisestä, mutta kuitenkin myös asiapohjaisesta ja argumenttisi perustelevasta kirjoitustyylistäsi.



    Nappaan heti kiinni kirjoituksesi alkumetreistä:

    "Jokaisella vanhuksella tai ikääntyvällä henkilöllä on yleensä aika selkeä kuva siitä, kuinka hän arkisissa toimissaan pärjää. Joskus tyypillinen suomalainen "pärjäämisen paine" saattaa johtaa siihen, että omia voimavaroja yliarvioidaan."

    Omien palvelutarpeiden tunnistamminen ja ymmärtäminen on tosiaan ikäihmiselle usein selvää, mutta kuten jatkat "omia voimavaroja yliarvioidaan" suomalaisen tyypillisen sisukkuuden ja "pärjäämisen paineen" takia. Ei haluta olla "taakaksi" ja halutaan pärjätä omillaan. Tähän liittyy myös juuri asenteen muutostarve ikäihmisessä itsessään, että on arvokas sekä ansaitsee AINA saada apua tarvittaessa. Ikäihminen ei välttämättä myöskään tiedä, että on oikeutettu johonkin yhteiskunnalliseen palveluun, vaikka kuinka olisi netissä infoa. Tavoittaako lopulta palvelutarpeen kartoitus kaikki palveluja tarvitsevat ikäihmiset? Entä millaista palvelua ikäihminen saa yhteiskunnalta ottaessaan lopulta rohkaistuessaan? Onko meillä niillä tärkeillä vuorovaikutuspaikoilla oikeanlaisia työntekijöitä? Ensimmäinen yhteydenottokokemus määrää pitkälle ikäihmisen suhtautumisen yhteiskunnallisiin palveluihin. Negatiivinen kokemus johtaa siihen, että ikäihminen luovuttaa alkumetreillä palvelutarpeen pyytämisessä ja voi olla kauan, ennenkuin yhteiskunta "löytää" tällaisen henkilön uudelleen. Voi myös käydä niin, että ikäihminen unohtuu kokonaan virkakoneistossa.
    Positiivisessa vuorovaikutustilanteessa ikäihminen saa hänelle oikeutettua palvelua ja rohkaistuu olemaan enemmän vuorovaikutussuhteessa yhteiskunnan kanssa.

    VastaaPoista